Vaelluksella opittua

Koulujen syyslomaviikolla 1988 teimme kiteeläisten partiolaisten kanssa ”palkkiomatkan” Taivalkoskelle, josta olimme varanneet Taivalkosken seurakunnan leirikeskuksen tukikohdaksemme. Yhtenä päivänä ohjelmassamme oli vaellusosuus Kuusamon Karhunkierroksen maisemissa. Vaelluksen suunnittelun olin antanut työharjoittelijamme tehtäväksi. Suunniteltu vaellusosuus olisi noin 15 kilometriä ja uskoimme patikoivamme sen muutamassa tunnissa. Linja-automme vei meidät Kiutakönkäälle, josta vaellusosuuden piti alkaa. Matka päättyisi Juumaan, josta bussi noutaisi meidät sovittuna aikana ja toisi takaisin majapaikkaan.

Vaelluksen alkutaival sujui jouhevasti soraharjun rinnettä seuraillen. Matka tuntui taittuvan ihan aikataulumme mukaisesti. Lyhyeksi suunnitellun vaellustaipaleen vuoksi olimme lähteneet matkaan kovin köykäisin varustein, jalkineinakin oli usealla vain tennarit. Reitin suunnittelijalle oli kuitenkin tapahtunut laskuvirhe, ja matkaa oli lopulta lähes kaksinkertaisesti. Kun uskoimme olevamme jo lähes määränpäässä, jossa automme odottaisi, olikin reittimme varrella välimatkataulu, jossa kerrottiin Juumaan olevan matkaa vielä 12 kilometriä.

Pahaksi onneksi alkoi sataa, ensin vähän tihuttaen ja sitten suorastaan kaatamalla. Tietenkään meillä ei ollut mukana sadevarusteita, kun oli heleä pouta matkaan lähdettäessä. Pian hämärä täytti tienoon ja muuttui sysimustaksi pimeydeksi. Onneksi yhdellä osanottajallamme oli mukana pieni taskulamppu, jonka himmeässä valossa yritimme löytää polun varrella puihin maalattuja reittimerkkejä. Maasto muuttui suoperäiseksi. Suolla oli kyllä pitkospuut, mutta hyvin sateisen syksyn vuoksi vesi oli peittänyt ne allensa. Pitkospuiden päällä saattoi olla kymmeniä senttejä vettä. Siinä lipokas kastui ja housunlahje ryvettyi, kun eräissä hetepaikoissa oli kahlattava niin, että vesi ulottui melkein vyötärölle asti. Välillä polkumme taas kiemurteli jokipenkalla usean kymmenen metrin korkeudella vuolaasta virrasta. Harha-askel olisi saattanut olla kohtalokas. Polulla pysyäksemme oli vaikeissa paikoissa kuljettava letkassa käsi kädessä.

Olisimme toki voineet viettää yön pimeimmät hetket autiokämpässä, joka osui polun varrelle. Tiesimme kuitenkin bussimme odottavan meitä Juumassa ja uskoimme kuljettajan olevan meistä huolissaan. Siksi jatkoimme matkaa, vaikka se tuntui kovin toivottomalta. Ei eletty vielä kännykkäaikaa, jolloin olisimme voineet kertoa kuljettajalle viivästymisestämme. Tuntikausia pimeässä korvessa rämpimisen jälkeen Juuman valot alkoivat vihdoin näkyä. Sieltä löytyi automme ja huolestunut kuljettajamme. Hän oli jo ehtinyt hälyttää apua, ja etsintäryhmä oli valmiina lähtemään maastoon meitä etsimään. Etsijöiltä kuulimme, että kyseinen vaellusosuus oli tuona syksynä kulkukelvoton runsaiden sateiden vuoksi. He ihmettelivät, kuinka olimme yleensä selviytyneet reitistä, ja vielä osittain pimeydessä.

Kukaan ei purnannut, eikä valitusta kuulunut. Tyytyväisinä nousimme autoon, joka toi meidät majapaikkaamme. Siellä päivällinen odotti keskiyön jälkeen palaavia vaeltajia.

Tällä syksyisellä vaelluksella taisin jälleen oppia, että ”hyvin suunniteltu olisi jo puoleksi tehty” ja että partiolaisten eräs toteamus ”partiolainen säilyttää mielensä valoisana vaikeuksissakin” on jälleen käytännössä todeksi koettu.


Alpo Kejonen, Nurmes