Elämä voittaa

Me kirkkohallituksen, kirkon nuorisotyön keskuksen, työntekijät olimme olleet muutaman päivän ajan Liettuassa tutustumassa luterilaisen vähemmistökirkon kanssa tehtyyn koulutusyhteistyöhön. Matkan aikana tapasimme myös sympaattisen piispa Jonas Kalvanasin omassa kodissaan Tauragėssa ja neuvottelimme hänen kanssaan yhteistyön jatkamisesta. Kesäkuun 9. päivä 1996 alkoi kallistua iltaan Vilnassa, kun oppaamme kysyi päivän päätteeksi:

– Haluatteko vielä nähdä televisiotornin?

– Ilman muuta, vastasin tietämättä tarkemmin, mikä odotti.

Ajoimme autolla kaupungin laidalla olevalle mäelle. Edessämme kohosi lähes parin sadan metrin korkuinen televisiotorni. Sen ympärillä oli kaksi turva-aitaa. Uloimpaan oli kiinnitetty kymmeniä nuorten ja aikuisten, pääasiassa miesten, kuvia. Ne kertoivat kuusi vuotta sitten vuonna 1991 tammikuussa tapahtuneesta verilöylystä. Tätä ennen Baltian maihin oli lähetetty tuhansia uusia neuvostosotilaita. Yleinen ilmapiiri oli latautunut uhkaavista uutisista. Pelättiin pahinta. Sodalta sentään vältyttiin. Mutta neuvostoarmeija valtasi Vilnan televisiotalon. Aseettomia siviilejä ammuttiin säälimättömästi ja panssarivaunujen telaketjut ruhjoivat heitä alleen. Heidän hautajaisissaan Liettuan tunnetuin ja rakastetuin runoilija, Kalevalan kääntäjä, Justinas Marcinkevičius sanoi:

– Liettuasta on taas tullut suuri. Ihminen tekee suureksi oman kotimaansa ja vain kotimaa tekee ihmisen suureksi.

Nyt näiden suurten ihmisten kuvat olivat edessämme. Kukat ja ristit tekivät paikasta vieläkin elävän, koskettavan, suorastaan mykistävän. Tämän traagisen näyttämön keskellä oli lisäksi jotakin, mikä painoi lähtemättömän jäljen sieluun. Aidan vieressä oli kaksi metrinkorkuista puusta tehtyä palanutta ja hiiltynyttä Kristus-veistosta. Toisessa Jeesus nojasi päätään alistuneena kättään vasten. Näin siinä kärsineen ja yhä kärsivän Kristuksen: ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” (Ps. 22: 2). Toisessa Jeesus peitti kädellään kasvonsa. Veistos kuvasi murheellista Kristusta, joka itki ja suri ihmisen pohjatonta pahuutta; meidän pahuuttamme. ”Sinä tapat profeetat ja kivität ne, jotka on lähetetty sinun luoksesi” (Luuk. 13: 34). Kotvan matkan päässä rinteellä näkyi vielä kymmenisen metriä korkea kahdesta teräspalkista hitsattu iso risti. Se oli vinosti pystyasennossa kuin tykin putki televisiotorniin päin. Se oli rauhan ja toivon maamerkki. ”Ontuvista minä teen maani perillisiä, hajalle joutuneista väkevän kansan” (Miika 4: 7).

Mitä tuosta kaikesta ymmärsin? Sen, että paha voi lannistaa, mutta ei voittaa. Jumala on. Ja hän löytää aina joukoista niitä ihmisiä, jotka pystyttävät panssaritykkien tilalle ristin, suuren sovituksen merkin. He palauttavat elämänhalun ja tarkoituksen kansalleen. Ontuvat ja maahan poljetut saavat ottaa elämän syrjästä kiinni. Oikeus saatetaan voimaan. Totuus voittaa. Elämä voittaa. Nuorilla on toivo rakentaa tätä maata ja maailmaa entistä paremmaksi.


Rauno Elomaa, Kerava