Tarina nuorista, jotka tahtoivat "olla joku jollekin, olla jotain varten"

Olin nuorisosihteerinä Helsingin kaupungin nuorisotoimessa 1980-luvun alkupuolella. Esimieheni Kari Naalisvaara kertoi minulle puhelinsoitosta, jonka hän oli saanut Hesarin Nuorten sivujen toimittajalta. Toimittaja kertoi, että Nuorten sivuille oli tullut nimimerkki Kanzolta ehdotus, että järjestettäisiin tapaaminen niille nuorille, jotka kirjoittavat sivuille. Keskusteltaisiin ja tutustuttaisiin toisiin nuoriin. Hesari delegoi tapaamisen järjestämisen nuorisotoimelle, ja esimieheni delegoi sen minulle.

Innostuin tehtävästä, koska aloite tuli suoraan nuorelta. Olin myös itse seurannut Hesarin Nuorten sivuja pitkään. Olin tietoinen, että nuoret kirjoittivat sivuille yksinäisyydestä, vaikeuksistaan ihmissuhteissa, erillisyydestä, pulmistaan perheen kanssa. He kirjoittivat myös tunteistaan, unelmistaan ja tahdostaan parantaa maailmaa. He ottivat kantaa eläinten puolesta ja rauhan puolesta. Nuoret kirjoittivat nimimerkillä ja oletin, että he olisivat olleet jollain tavalla yksinäisiä nuoria.

Kokosin ryhmän, jossa oli pari nuorisotyöntekijää sekä ystäväni, joka tuli poikaystävänsä kanssa vapaaehtoisesti mukaan. Suunnittelimme nuorten tapaamista, jonka ideana oli turvallinen, kodikas ja lämminhenkinen tilaisuus Vuorilahden huvilassa Laajasalossa. Sovimme Nuorten sivujen toimittajan kanssa, että hän laittaa lehteen pienin kirjaimin muutaman sanan kutsun tulla Helsingin rautatieasemalle, Aleksis Kiven patsaan luo, sovittuna päivänä ja aikana. Siellä siilimerkkiset ohjaajat odottaisivat nuoria ja opastaisivat heidät yhteiseen paikkaan. Oletimme, että noin 5–10 nuorta saattaisi tulla paikalle. Ohjaajien tunnuksena oli siis rintamerkki, jossa oli siilin kuva. Meillä oli käynnissä kaupungin tiedotustoimiston kanssa kampanja, joka liittyi empatiaan sloganilla ”Empatia esiin, ole luova”. Siili oli kampanjan tunnus.

Osa ohjaajista lähti ennakkoon huvilalle sytyttämään tulta takkaan, keittämään teetä ja luomaan kodikasta tunnelmaa tilaan, jonne tulisin nuorten kanssa. Olimme suunnitelleet yhteisiä tutustumisleikkejä, hyvää tarjottavaa ja kaunista musiikkia. Ennen kaikkea tahdoimme jutella ja kuulla nuorilta, mitä ajatuksia ja ideoita heillä oli. Minun tehtäväni oli siis mennä rautatieasemalle Aleksis Kiven patsaalle ottamaan vastaan nuoret ja tulla heidän kanssaan Vuorilahteen.
Menin asemalle hyvissä ajoin. Ihmettelin, mikä tilaisuus siellä oli, kun ihmisiä oli niin paljon. Menin lähemmäs patsasta ja kysyin asiaa parilta nuorelta. He katsoivat minua ja huomasivat siilimerkin rinnassani. He sanoivat, että me tultiin tänne, kun Hesarin Nuorten sivuilla oli viesti, että tänne Aleksin Kiven patsaalle voi tulla tapaamaan muita nuoria. He sanoivat vielä, että Hesarissa kerrottiin, että siilimerkki on tunnus. Olin hämmentynyt, ihmeissäni, mutta iloinen.

Wau, nuoria on satoja. He ovat tulleet yhden lauseen informaatiolla mukaan. Nuoria, jotka haluavat tavata toisiaan tutustuakseen, löytääkseen ystävyyttä, tullakseen kohdatuksi ilman suorituksia. Mitä minä teen? Millä me mennään? Miten me mahdutaan Vuorilahden tilaan? Miten meidän teet ja tarjoilut riittävät? Miten tämä homma hoidetaan hyvin? Tajusin, että jotain hyvin arvokasta oli tapahtumassa, jotain jossa ei ollut valmista käsikirjoitusta. Tämä on mahtavaa, nyt hanskat heilumaan!

Nostin käteni ylös ja vahvistin ääntäni. Kerroin, että nuoret ovat tulleet oikeaan paikkaan, oikeaan aikaan. Heitä me odotimme. Pyysin, että he istuutuisivat hetkeksi alas, kun soittaisin liikennelaitokselle, jotta saisimme busseja. Samalla ilmoitin Vuorilahteen, että meitä tuleekin 250–300 nuorta. Kävi ilmi, että myös paikallisradio oli rekisteröinyt Nuorten sivuilta kutsun ja oli saapunut paikalle. Radio teki ohjelmaa, ja minä organisoin parhaani mukaan tilannetta. Liikennelaitos ei pystynyt järjestämään busseja menomatkalle, mutta lupasi organisoida tulomatkan takaisin kaupunkiin. He tekivät kaiken niin kuin lupasivat.

Me ohjaajat muistamme ikuisesti sen illan Vuorilahdessa. Huvilan kaikki huoneet täyttyivät nuorista, jotka halusivat löytää elämäänsä ystävyyttä, heimon, johon kokea kuuluvansa. Heimon, jossa luotettiin toisiin. Jossa oli mahdollisuus oppia taitoja miten elää. Jossa yhdessä suunniteltiin mitä tehdään ja mitä varten. Näin syntyivät Horisonttinuoret, heimo, joka sai paikan Pauligin huvilalta, Helsingin Töölöstä. Nuoret eivät halunneet liittyä järjestöön, he halusivat olla itse se järjestö, yhteisö ja liike.


Sinikka Haapanen, Helsinki

Kuvassa Sinikka Helsingin Luontotalolla vuonna 2008 Juhani Yli-Rantalan kanssa Nuoperin Mieli ja merkitys -kirjahankkeen tapaamisessa.