Ensimmäisenä mieleen

Tarinoita on monenlaisia ja monelta vuodelta, jos ei sanoisi vuosikymmeneltä, mutta tämä tarina tuli ensimmäisenä mieleen:

1990-luvun lopulla nuorisotilassa työskennellessäni

Perjantai-ilta nuorisotalolla; joudun poistamaan päihtyneen nuoren (nuorisotalolla 0-linja). Ovella nuori alkaa panna vastaan ja siinä tuoksinnassa sitten sylkäisee suustaan, että ”sinäkin senkin huora!”. Saman tien järkytyn ja totean ”kii-ii-tos”.

Viikonlopun sitten kotona pyörittelen asiaa ja totean perheelleni, että kukaan ei koskaan ole sanonut minulle tuolla lailla. Siihen omat yläasteella ja lukiossa olevat tyttäreni: ”Äiti, eihän tuo ole mitään, tuotahan kuulee joka päivä.” Omassa elämässäni olin päässyt yli 40-vuotiaaksi, ennen kuin kukaan kutsuu minua huoraksi. Jatkoin samaa pohdiskelua ääneen työpaikalla maanantaina. Nuoriso-ohjaajamme olikin sitten seuraavana päivänä, kyseisen pojan tullessa nuorisotalolle, sanonut hänelle, että kannattaisi ajatella kenelle sanoo ja mitä sanoo.

Päivän päästä nuori tuli ihan toimistooni asti. Nuorisotoimisto sijaitsee nuorisotalon toisessa kerroksessa. ”Risti peräseinään”, että joku nuori yleensäkin tulee sinne. Tuli pyytämään anteeksi. Mielestäni anteeksipyyntö oli todella hieno ele kyseiseltä nuorelta mieheltä ja osoitti nuoren arvomaailman olevan kohdallaan. Nostan hattua nuorelle mutta myös nuoriso-ohjaajalle, joka puuttui asiaan.

Vielä tänäänkin tuo silloinen nuorimies, nykyinen fiksu perheenisä, on ainoa joka on minulle noin sanonut. Asiaan en ole sen kummemmin palannut. Anteeksianto annettu, mutta tarina jäi mieleeni.


Nuorisotoimenjohtaja Maritta Sipilä, Lapua