Suurin kiitos

Olin Tampereen kaupungin sosiaalilautakunnan alaisessa vastaanottokodissa iltaohjaajana vuonna 1973. Paikka oli tuolloin aika karmea. Sieltä on sekä tosi ikävät että tosi mahtavat muistot. Paikan aiempien käytäntöjenkin takia asukkaat olivat tottuneet kulkemaan pettymyksestä toiseen, joten tärkeintä uudessa työssä oli luottamuksen rakentaminen. Kun luottamus syntyi, voitiin mennä jo kauemmas esimerkiksi jääkiekkomatseihin, kunhan ensin oli kerjätty niihin liput.

Valitettavasti oma polveni petti ja jouduin leikkaukseen ja pitkälle sairaslomalle, joten ei ollut mieltä jatkaa työtä pidempään kuin tuo vajaa vuosi. Mutta iltaohjaajan työni ansiosta sain myöhemmin kokea myös lämpimimmän muistoni nuorisotyöstä.

Olin ostanut vuonna 1974 prätkän ja joitain vuosia myöhemmin ajoin sillä Tampereelle. Olin jo lähellä linja-autoasemaa, kun minut ympäröi monta moottoripyörää. Hiukan kiireellä koukkasin lähimmälle huoltoasemalla ”tankkaamaan”, mutta pyörät seurasivat perässä. Yksi kuljettaja nosti silmikon ylös ja kysyi: ”Oletko Kontkasen Pekka?” Vastattuani myöntävästi ”miehet” esittäytyivät Raholan aikaisiksi pojiksi, jotka olivat ottaneet selville, että minulla on moottoripyörä ja olivat tunnistaneet sen maantiellä. Halusivat tulla moikkaamaan ja kiittämään. Se on paras kiitos ja motivaattori, mitä olen ikinä työstäni saanut.


Pekka Kontkanen, Outokumpu


Kuvassa Vaasan moottoripyöräkerho vuodelta 1972. Kuva oli myös Nuoperin näyttelyssä. (Nuoperi/Vaasa)