Onkse satanu?

Mieleen jäänein kokemukseni oli ensimmäinen leirini vuonna 1947 Punkalaitumella. Olin valtion toimessa ja vapaapäivinäni järjestin kolmen päivän poikaleirin, jolla oli 45 poikaa. Meillä ei ollut yhtään telttaa, ei emäntää, ja maitopaikka oli kilometrin päässä. Rakensimme havumajat sekä pojille että johtajille. Sattui vielä niin sopivasti, että kahtena ensimmäisenä leiripäivänä tuli useita sadekuuroja.

Sunnuntaina oli vierailupäivä, jolloin oli leirijumalanpalvelus. Vierailijoiden joukossa oli myös työtoverini, kartoittaja Eero Immonen vaimoineen. Heidän esikoispoikansa Hannu oli leirin kuopus, ikää kahdeksan vuotta. Isä Eero kertoi minulle leirin jälkeen: ”Parempaa tunnustusta et voi saada, kuin mitä Hannu-poika antoi.” Äiti oli leirille tultuaan ruvennut huolekkaasti kyselemään pojaltaan, eikö leirillä ole ollut vähän ikävä olla, kun on joka päivä satanut. Tällöin olivat Hannun silmät revähtäneet auki, ja poika oli kysynyt ihmeissään: ”Onkse satanu?” Hän ei ollut huomannut sadetta lainkaan! Kalenterissani on kyseisten leiripäivien kohdalla merkintä: ”Lukuisista sadekuuroista huolimatta mieliala korkealla.” Enää en uskaltaisi moista leiriä järjestää.


Heikki Ahtiainen

Teoksesta Veri veti nuorisotyöhön. Suomen poikien ja tyttöjen keskus ry, 1991.

Kuvassa petivaatteiden kuivatusta sateen jälkeen Naantalin kesäleirillä vuonna 1966. (RF200913/Nuoperi)