Paleleva poika

Olin Sulkavalla Suomen Partiopoikajärjestön suurleirillä vuonna 1953. Olimme suurella iltanuotiolla, kaikki 2.300 leiriläistä. Istuin edessä, lähellä partioylijohtaja Verneri Louhivuorta. Huomasin, että hän tarkkaili sivulla istuvia leiriläisiä. Kun sitten tuli yhteislaulun vuoro, Louhivuori nousi paikaltaan ja lähti kävelemään telttakylään päin. Ihmettelin, minne hän nyt lähti kesken nuotio-ohjelman, mutta ajattelin sitten, että ehkä hänen piti mennä telttaan lepäämään. Pian Louhivuori kuitenkin palasi takaisin kantaen käsivarrellaan huopaa. Ilta olikin muuttunut vähän viileäksi. Mutta ylijohtaja ei tullut omalle paikalleen, vaan kiersi nuotion ja käveli sivulla istuvien leiriläisten joukkoon. Sieltä hän etsi pienikokoisen leiripojan, jolla oli yllään vain lyhythihainen paita. Louhivuori kietoi huopansa hämmästyneen leiripojan ympärille, sanoi tälle jotakin ja palasi hymyillen omalle paikalleen.

Olin edellisenä vuonna tullut Tampereen Harjun seurakunnan poikatyönohjaajaksi. Nyt välähti mielessäni kuva siitä, miten minun pitäisi toimia Pispalan poikien parissa. Sielläkin oli monta ”palelevaa” poikaa, jotka kaipasivat lämpöä, ihmistä joka avaisi oven, ottaisi lähelleen, kuuntelisi ja ymmärtäisi. Tämä partioylijohtajan esimerkki on antanut työlleni suuntaa 25 vuoden ajan.


Kalervo Savolainen

Teoksesta Veri veti nuorisotyöhön. Suomen poikien ja tyttöjen keskus ry, 1991.

Kuvassa nuorisotyön opiskelijat (nursot) Tampereelta harjoitusleirillä Vierumäellä toukokuussa 1956. Kevät oli kylmä ja järvet olivat vielä jäässä. (RF04116/Salonen)