Berliinissä elokuussa 1939

Sunnuntaina elokuun 13. päivänä 1939, Berliini

Iltapäivällä olimme Mommsen-Stadionilla urheilujuhlassa, nimittäin järjestäytyneen nuorison urheilujuhlassa. Valtava määrä ruskeapukuisia poikia ja valkopuseroisia tyttöjä, pitkä rivi Hitler-Jugendin lippuja, Saksan hakaristilippuja, joissa on keskellä valkoinen leveä raita. Kauniin näköinen kuva. Me olimme parhailla paikoilla kutsuvieraitten katoksessa.

Hienosti järjestetty juhla. Ensin jonkun nuorisojohtajan tervehdyspuhe ja urheilijain lausuma vala: ”Me tahdomme veljellisessä kamppailussa kilpailla nuorisojärjestöjen menestykseksi ja Saksanmaan kunniaksi.” Sitten voimistelut, juoksut, leikit, tanssit, kaikki ihanassa rytmissä ja tahdissa, seurasivat välittömästi toinen toistaan kilpailujen välillä. Kilpailut teki jännittäväksi se seikka, että Hanna (ryhmän saksalainen opas) istui minun vieressäni ja kilpailujen osanottajina oli myös tyttöjä ja poikia hänen Untergaustaan nro 61. Ja ne olivatkin melko eteviä tyttöjä ja poikia. Sadalla metrillä vaan hänen tyttönsä satutti jalkansa ja oli pakotettu keskeyttämään. Muuten varma voittaja.

Oli mielenkiintoista olla mukana tuossa nuorten urheilujuhlassa. Se oli jotakin aitosaksalaista, kolmannen valtakunnan saksalaista. Täytyy ihailla sitä tahtia ja ripeyttä, jota kaikessa nuorison yhteistoiminnassa on, mutta kuitenkin täytyy valittaa sitä itsetietoisuutta ja oman ylemmyyden tuntemista ja sitä epäkohteliaisuutta ja muiden väheksymistä, mikä myös selvästi näkyy nuorten käytöksestä. Luonteen kasvatusta puuttuu suuressa määrässä. Mutta eihän voi toteuttaa luonteen kasvatusta sellaisissa suurissa massoissa niin kuin meidän pienissä kerhoissamme ja vartioissamme. Ja sitä kaipaa.

Joka tapauksessa oli tämä urheilujuhlassa käynti arvokas tapaus, joka jäi mieleen. Eilisessä eräässä Berliinin lehdessä kerrotaan meidän käynnistämme urheilujuhlassa sekä selitetään meidän käyntimme Saksassa sikäläiseen nuorisotoimintaan tutustumiseksi.

Keskiviikkona elokuun 16. päivänä 1939, laivalla

Tämä on kotiintulopäivä. Tätä ei vaihtaisi mihinkään muuhun, vaikka meillä on ollut ihania päiviä matkallakin. Aamiainen oli jo kello seitsemän. Sen jälkeen oli aamuhartaus ja nyt on kansituoleissa istumista ja lepoa. Kaikki kaipaavat lepoa. Matka on ollut rasittava, kun on niin paljon kuljettu ja jalkoja rasitettu, valvottu iltoja ja öitä ja noustu varhain aamuisin ja nähty niin paljon ja kuultu paljon ja saatu lukemattomia uusia kokemuksia ja vaikutteita. Nyt niitä vaikutteita voi sulatella ja selvitellä itselleen samalla, kun koko ruumis ja varsinkin jalkaparat saavat lepoa.

Taivas on harmaa, mutta aurinko kuitenkin pääsee vaikuttamaan pilvien alta. Meri on tasainen, ei minkäänlaista nousua tunnu laivalla, vain hiljaista tärinää, kun laivan vauhti on kova. Olemme tuoneet kansituolimme, joissa myös yön nukuimme, yläkannelle, missä saa raitista ilmaa ja voi paremmin nauttia merestä ja suuresta rauhasta. Toiset nukkuvat ympärilläni, mutta minusta tuntuu, että nukkuminen nyt on syntiä, tuntuu, että minun leponi on paljon suurempaa ja täydellisempää, kun saan ajatella.

Minä ajattelen mitä matka on merkinnyt minulle. Minusta tuntuu, että se merkitsee minulle ennen kaikkea lähenemistä Saksaan ja saksalaiseen kulttuuriin ja saksankieleen. Se ensinnäkin merkitsee saksankielen taidon uudelleen elpymistä. Osasinhan minä aikoinaan puhua saksaa ehkä paremmin kuin kukaan opiskelutovereistani, mutta näiden kolmen vuoden kuluessa olen kieltä tarvinnut vain minimaalisen määrän. Nyt olen sitä joutunut käyttämään. Ja vaikka osaankin sitä paremmin kuin kukaan muu tämän retkikunnan jäsenistä, huomaan kuitenkin, kuinka kehnosti nyt sitä osaan. Ja minulle on tullut halu ja päätös ruveta treenaamaan saksankielen suullista taitoa ja sillä tavoin pitämään sitä yllä ja parantamaan sitä. Minulle on tietysti myös tuottanut matkalla tyydytystä se, että olen saanut näyttää pystyväni käyttämään kieltä ja että minua on siinä suhteessa matkan kestäessä hyvin paljon käytetty yhteiseksi hyväksi. Ja samalla tulee joskus mieleen haikeus siitä, että jätin alani. Mutta toisaalta tuntuu taas tämä nykyinen tehtävä niin suurelta, että se haikeus tuskin pääsee kuuluville. Joka tapauksessa minun rakkauteni saksankieleen on tullut siksi kuin se oli Eestissä oleskelun jälkeen.

Olen myös päässyt lähelle Saksaa ja iloitsen siitä. Tunnen nyt Saksan nuorisotyötä. Olen sitä ihaillut ja ihailen vieläkin, mutta en ollenkaan sokeasti. Näen ja tunnustan sen varjopuolet avoimesti. Tiedän, että se on suureksi osaksi massatyötä, ja että luonteenkasvatukselle pannaan vähän painoa. Ja valitan, että uskonnolla ei ole tilaa siellä. Mutta toisaalta, jos on paljon sellaisia johtajia kuin Hanna, joka esimerkiksi valittaa laulujen tyhjyyttä ja ihaili meidän kauniita laulujamme. Uskon, että sellaiset johtajat koettavat myös toteuttaa luonteenkasvatusta. Mutta se loistava etu on saksalaisella nuorisotyöllä, että sillä on valtavat joukot mukana. Ruumiin kulttuuri ja terve elämä ovat sen vahvoja puolia. Ja voihan se urheilu ja retkeily, ja täsmällinen kuri sellaisenaankin , olla luonteenkasvattaja. Onhan se jo kauan sitten meilläkin ymmärretty.

Ja nyt olen nähnyt Saksan ja sen nykyisen kulttuurin ja tiedän omasta kokemuksesta, mitä se on. Hitlerin ihailua on tavattomasti. Tuntuu olevan vähän vastustustakin, ainakin Itävallassa, mutta siitä ei kukaan uskalla puhua mitään. Hannasta esimerkiksi kuuli, miten todellista ihailu oli. Führer käy teatterissa ja urheilujuhlissa ja konserteissa ja oopperassa. Minä ihmettelen kuinka häneltä riittää aikaa kaikkeen. Sitä on Hannakin monta kertaa ihmetellyt, mutta hänenhän täytyy tietää kaikki ja hänellähän on niin erinomainen koneisto apunaan. Niin on.

Nälkää ei ole missään. Ei ole Saksassa resuisia ihmisiä eikä kerjäläisiä. Kaikilla on ruokaa ja kaikilla on työtä. Ja kaikkia kasvatetaan tekemään työtä. Jo 14-15-vuotiaat pojat ovat vuoden kestävällä leirillä, missä teoreettisen oppimisen ohella käytetään runsaasti aikaa talonpoikien työhön. Olisipa tarpeellista meilläkin!

Olen myös tutustunut Unkariin ja oppinut ymmärtämään meidän sukulaisiamme. Vaikka unkarilainen temperamentti tuntuukin minulle vieraalta, niin kuitenkin tuntuu unkarilaisten lapsenomainen välittömyys rakkaalta.

Olen oppinut senkin, että pitää varata itselleen enemmän rahaa, kun taas lähtee ulkomaanmatkalle. Olen myös saanut halun lähteä pian uudestaan ulkomaille, niin pian kuin se rahallisesti on mahdollista. Olen avartanut omia näköalojani ja osaan verrata kotimaassa kokemaani hiukan laajemmassa kulmassa muuhun. Ja olen oppinut ymmärtämään, mikä kotona on hyvää ja tullut siihen tulokseen, että kotona on niin paljon hyvää.

Laiva mennä jyskyttää, ja Suomi lähestyy. Viiden tunnin kuluttua ollaan Helsingin satamassa. Näistä viidestä tunnista on nyt nautittava, sillä ne ovat nyt kaikkein parhaat. Lokit lentelevät laivan yläpuolella, ihmiset lukevat tai keskustelevat tai veltostelevat kansituoleissaan, radiosta tulee päiväkonsertti ja aurinko paistaa jo taas.

Tällä laivalla on myös suomalainen partiopoikajoukko, joka menomatkallakin matkusti samalla junalla kuin me, ilman johtajaa ja aivan avuttomina. He ovat olleet leirillä Schleswig-Holsteinissa ja ovat erittäin tyytyväisiä. Tekee oikein hyvää nähdä oman maan kohteliaita ja hyvin kasvatettuja poikia, jotka myös ovat elämäänsä tyytyväisiä.


Kerttu Varjo, nuorisotyön menetelmien opettaja ja lehtori vuosina 1945-1974

Päiväkirjamerkintöjä 180 suomalaisen partiotytön matkalta Saksan kautta Unkariin Pax-Ting -maailmanleirille 22.7.-16.8.1939. Saksa hyökkäsi Puolaan vain kaksi viikkoa matkan jälkeen 1.9.1939. (Nuorisoperinteen keskusarkisto, 52.1.1.)