Syksyllä 1919 isäni siirtyi Kouvolaan Savon Jääkärirykmentin aseupseeriksi, ja veljeni kanssa jouduimme silloin muuttamaan koulua. Tulimme molemmat Kouvolan yhteiskoulun kuudennelle luokalle.
Silloisen Kouvolan yhteiskoulun koko henkinen ilmapiiri oli mielestämme tyyten toinen kuin Lappeenrannassa. Lappeenrannassa oli totuttu siihen, että opettajien ja oppilaitten välillä oli julistamaton sotatila, jossa sodan lait sanelivat määräyksiä. Opettaja oli pöytänsä takana suunnittelemassa hyökkäyksiä, joilla hän yllättäisi huonosti tehtävänsä suorittaneet oppilaat ja osoittaisi heille, kuinka väärällä uralla he ovat, kun he luulevat joskus kykenevänsä suorittamaan koulun koko oppimäärän. Oppilaat puolestaan olivat innokkaan kekseliäitä löytämään uusia vilppi- ja lunttausmenetelmiä, joilla vihollisia (= opettajia) petettäisiin. Opettajat olivat kaukana ja korkealla. Tällaiseen oli totuttu eikä parempaa osattu kaivatakaan.
Sitä suurempi oli yllätys, kun toiseen kouluun siirtyessämme kuulimme ihmeeksemme luokkatovereittemme kertovan, kuinka he ovat saattaneet koulusta kotiin mennessään keskustella jonkun opettajan kanssa aivan tavallisista asioista. Opettajat eivät näyttäneet olevankaan oppilaittensa vihollisia ja kurittajia, vaan opastajia ja neuvojia, joskus vallan ystäviä. Mieluisa oli myös havaita, että vilppi ja lunttaus oli kerrassaan tuomittu tapa luokallamme. Kurja raukka oli se, joka turvautui petokseen saadakseen parempia numeroita. Koulutyön piti olla reilua puolin ja toisin.
Koulun uskonnonopettajana ja sittemmin rehtorina oli Kouvolan vastaperustetun seurakunnan kirkkoherra Vilho Vuorela. Häntä kuunneltiin tarkoin ja mitä luonnollisin asia oli, että sunnuntaiaamuisin juuri oppikoululaiset riensivät sankoin joukoin kirkkoon, jossa heidän kunnioitettu opettajansa saarnasi kertoen usein jonkun sattuvan tapauksen elämästä. Aukeni kirkkopolku. Sitten ilmestyi koulun ilmoitustaululle kehotuksia, joissa kutsuttiin kristillisiin nuorisokokouksiin. Muistan, kuinka sinne saatettiin syksyisinä pimeinä iltoina mennä aivan tien täydeltä. Ohjelmista ei ole paljoakaan mieleeni jäänyt, mutta silloin jouduin kristillisen nuorisotyön kanssa kosketuksiin myönteisin tuloksin.
Pastori Matti Tuovinen
Teoksesta Tottelimme taivaallista näkyä. Tunnetut nuorisotyöntekijät kertovat. Kirkon Nuoriso, 1949.